Eilen jouduin pohtimaan esiintymiskykyjäni koulutustilaisuudessa, jossa puheenvuoromme kuvattiin analysointia varten. Lopputulos oli, että pidin kyllä hyvin katsekontaktin yleisön kanssa ja että puhuin suoraan heille, mutta että olin äärimmäisen persoonaton ja asiaskeskeinen. Jännittäminen sen tekee. Koen helpoimmaksi puhua asiasta, oli tilanteessa sitten mukana minun lisäkseni yksi tai sata ihmistä. Tilaisuuden vetäjä kehoitti minua miettimään, uskaltaisinko päästää puheeseeni edes vähän persoonallisuuttani.

Etsiessäni itseni kokoista tilaa tässä maailmassa olen huomannut koko ajan hillitseväni itseäni. Yritän ottaa kaikkien mielipiteet huomioon, olla ystävällinen ja kohtelias. Huomioin toiset kuitenkin itseni kustannuksella. Monesta tilanteesta minulle jää paha maku suuhun, koska en ole uskaltanut sanoa omaa mielipidettäni. Pelkään olevani jotakin liikaa: yli-innokas, yliäänekäs, yltiöpositiivinen, yliherkkä, liian helposti ahdistuva... Haluan käyttäytyä täydellisesti ja samaan aikaan moitteettomasti. Pikkuhiljaa olen alkanut aavistaa, ettei täydellistä käyttäytymistä taidakaan pystyä saavuttamaan. Eikä se vähiten johdu siitä, että kukaan ei voi yksiselitteisesti sitä määrittää.

Samalla kun hillitsen itseäni ja annan muiden kävellä ylitseni, asiat patoutuvat sisääni. Ja aina kun juon, muurit näiden hillittyjen ja pieneksi painettujen tunteiden ympäriltä kaatuvat. Lopputuloksena on, että toisaalta haluan juoda koska se tuo tietynlaista helpotusta elämääni ja toisaalta häpeän silmät päästäni humalakäyttäytymistäni.

Tarve olla sellainen kuin olen - niin kovin kliseinen lause, mutta myös niin kipeän totta. Haluan kovasti olla oma itseni, mutta hillitsen itseni. Mitä pelkään? Pelkään pahoittavani jonkun mielen, ja se suurin Joku äiti. Toiseksi suurin Joku on isä. Pelkään heidän hylkäävän minut kokonaan, jos pahoitan jotekin heidän mielensä. Tämän olen varmaankin lapsena tiedostamattomasti tai tietoisesti oppinut.

Miten pääsisin yli-osuudesta itseni hyväksymiseen? Minussa on jotakin enemmän ja jotakin vähemmän. Raja hyväksytyn ja hylätyn välillä on minun itseni määriteltävissä, eikä siihen pitäisi olla muilla mitään sanomista. Oloni on kuin ylikuumentuneella höyrykattilalla: jos höyryä sisältäni ei päästetä ulos ohjatusta, purkaudun räjähdysmäisesti katsomatta aikaa tai paikkaa. Hillittyä purkautumistani estää vain se, ettei kukaan ole vakuuttamassa minulle olevan ok antaa personaallisuuden näkyä.